Ulkomailla ei tarvitse käyttäytyä?

Ulkomaillahan ei tarvitse käyttäytyä yhtä hyvin kuin koto-Suomessa, koska eihän siellä ketään tuttuja ole. Eihän kukaan edes osaa suomea, tällaista vaikeaa kieltä kun puhutaan. Ihan sama, vaikka päivittelenkin kovaan ääneen tuonkin rouvan rumaa laukkua. Ei sitä kukaan ymmärrä. Jonon voi aina ohittaa, koska turistin ei tarvitse ymmärtää mitään sääntöjä eikä näitä ihmisiä näe enää koskaan. Ihan sama miten käyttäytyy.

Niinkö?

Ei. Itse aina ajattelen, että ulkomailla ikään kuin edustan Suomea. Haluan antaa suomalaisista hyvän kuvan, joten todellakin käyttäydyn samalla tavoin kuin Suomessa.

Ja vaikkei välittäisi kuin omasta henkilökohtaisesta edustavuudestaan, ei kannata heittäytyä idiootiksi. Ensiksikin kannattaa pitää mielessä, että muutkin suomalaiset matkailevat. Et varmasti ole ainoa suomenkielinen Lontoossa tai Oslossa.

Saksassa vierailimme müncheniläisessä saippualiikkeessä. Kuultuaan suomenkielisen puheemme suomalaislähtöinen myyjä tuli juttelemaan meille ja esitteli myyjäkaverinsa, jolle oli opettanut muutamia sanoja kielestämme.

Eikä olisi mahdotonta, hirveän epätodennäköistä tosin, että tapaisi ulkomailla jonkun suomalaisen tuttunsa. Itse asiassa perheellemme on kerran käynyt näin.

 

Kuulostaa ehkä hullulta, mutta voin vannoa, että koko tarina on aivan totta (nimet ja pari muuta ei-niin-tärkeää yksityiskohtaa on muutettu).

Perhe Kuusela kääntyy pois italialaisen supermarketin parkkipaikalta. He liittyvät autoletkan jatkoksi ja joutuvat pian hidastamaan liikennevaloihin. Joku vitsailee, että heidän pienessä kotikaupungissaan on niin vähän liikennevaloja, että jo ihan senkin takia pitää tulla ulkomaille näkemään suuren maailman menoa.
- Hei, kattokaa, tolla naisella on samanlainen tukka kuin Jennan opettajalla, ikkunasta ulos tuijotellut äiti sanoo ja nyökkää kohti kadulla kävelevää vaaleatukkaista naista. (Vaaleat hiukset eivät Italiassa ole kovin yleiset)
- Hei, niinpäs onkin! Jennan isosisko Tuuli huomaa.
- Missä? Missä? Jenna yrittää kurkkia ulos. - Ai toi! Ihan kuin siinä olisi myös Johannan lapset Sini ja Santeri!
- Ja sen mies Ville, isä täydentää.
- Ne on ne! Ne on ne! Tuuli ja Jenna huutavat yhteen ääneen.
Liikennevalot vaihtavat väriä ja isä ohjaa auton risteyksestä eteenpäin. Johanna perheineen jää taa.
- Olipas tosi hyvä tuuri, äiti päivittelee. - Että satuttiin matkustamaan samaan aikaan samaan maahan ja sitten ne sattuivat juuri tähän kaupunkiin just nyt, kun mekin pistäydyttiin kauppaan juuri täällä! Tästä sulla on Jenna kertomista syksyllä, kun koulu alkaa.
- Jos ei oltaisi käyty kaupassa vaan olisi posotettu ihan suoraan, niin ei olisi varmaan nähty niitä, isäkin spekuloi.

Seuraavana päivänä Kuuselat ovat tutustumassa kivaan kaupunkiin muutaman kymmenen kilometrin päässä. He päättävät poiketa pahimmilta turistireiteiltä vähän sivumpaan. Ehkä talojen varjossa on vähän viileämpikin. Yhtäkkiä äiti sanoo:
- Hei, katsokaas, ketä tuolta tulee!
Muu perhe tähyää eteenpäin katua. Joku tajuaa:
- Johanna ja perhe! Taas!
- Niinpäs onkin, Tuuli tajuaa.
- Moi, äiti sanoo, kun Johanna on ehtinyt melkein kohdalle.
- Ai moi! Johannan ääni on pelkkää hämmästystä..

Eikä hän edes vielä tiedä koko tarinaa.