Matkani EF:n kanssa

Tässä postauksessa olisi siis otsikon mukaisesti tarkoitus hieman valottaa sitä, miten olen päätynyt tähän pisteeseen, jossa nyt olen suhteessa EF:ään.

2000 -> Olen aina ollut hirveän kiinnostunut kaikesta minua ympäröivästä. Jo ihan pienestä saakka erityisesti vieraat kielet ja kulttuurit ovat kiehtoneet minua. Niinpä muistaakseni jo kasiluokan keväällä törmäsin EF:ään ja kielimatkoihin. Alun perin olin kiinnostuneempi vaihtovuodesta, mutta hiljalleen ajatus kahden tai kolmen viikon kielimatkasta ulkomailla alkoikin kuulostaa paremmalta.

Muuten, väitän, että olen kehittynyt kuvien kanssa :D

Vaikka onhan tässäkin yritystä.

2015 Olen aina ollut innostuja. Saan jatkuvasti uusia ideoita. Ne voivat olla mitä tahansa: kirjan nimiä, vaihtoehtoisia yhteiskuntia, täydellisen majan rakennuskaavoja tai kakkubileitä naapurustolle. Suuri osa ideoistani karsiutuu joko resurssien puutteen (vai olisikohan se ideoideni suureellisuuden :D) takia tai ne hautautuvat unohduksiin innostukseni lopahtaessa. Osa kuitenkin säilyy ja silloin paneudun asiaan tarmokkaasti. Käytännössä tämä tarkoittaa, että seuraavan viikon ajan koulua lukuun ottamatta kaikki huomioni suuntautuu kyseiseen ideaan ja sen toteuttamiseen ja ainoat järkevät keskusteluni pystyn käymään ainoastaan kyseisestä aiheesta (usein ne jäävät valitettavasti monologeiksi...).

Tällä kertaa mielenkiintoni pysyi yllä pidempään. Haalin käsiini esitteitä, luin kaikki netistä löytyvät suomalaiset kielimatkablogit läpi ja vertailin eri kielimatkajärjestäjiä. Pidin, kuten yleensäkin, pitkiä yksinpuheluita ja esitelmiä vanhemmilleni ja oikeastaan kenelle tahansa kielimatkojen hyödyistä, erilaisista kurssityypeistä ja ilta-aktiviteeteista.

Huomasin aika pian, että oma blogi asian tiimoilta olisi erittäin tarpeellinen ja seuraavat pari kuukautta vapaa-ajallani ei ollut juuri muuta käyttöä kuin blogin kanssa puuhaaminen. Syyskuussa 2015 julkaisin ensimmäisen postaukseni. Suunnitelmani olivat heti suureelliset ja kunnianhimoiset ja toisinaan saan vieläkin samanlaisia innostuspuuskia (näkyy aika hyvin blogin aktiivisuudessa, hah).

Marraskuussa sitten varasimme ensimmäisen kielimatkani. Tässä vaiheessa minulla oli tottakai jo kielimatkapäiväkirja, jota kirjoitin blogin lisäksi.

2016 Alkuvuosi oli aktiivista aikaa. Oikeastaan voisin puhua blogin kulta-ajasta. Sitten, heinäkuun 20. päivä, nousin lentokoneeseen ja lähdin kohti unelmaani. Kielimatka oli mahtava elämys, mutta myös todella rankka kokemus. Palasin 9. päivä elokuuta ja jo viikon päästä alkoi koulu. Välissä oleva aika meni sumussa univelkaa pois nukkuessa ja itseään kasatessa (säälin todellakin niitä, joilla koulu alkoi heti seuraavana päivänä). Menin lukioon ja se tempaisi minut mukaansa. Blogille ei tuntunut olevan aikaa tai jos aikaa joskus olikin, olin niin väsynyt, etten jaksanut tehdä mitään järkevää.

Tästä kuvasta tykkään itse jossain syystä aika paljon.

Lisäksi saamattomuuteni ärsytti. Olin tehnyt niin hienot suunnitelmat ja keksinyt vaikka mitä postausideoita ja sitten koko homma vain lässähti. En enää halunnut enää edes ajatella blogia saati käydä täällä. Hiljalleen huomasin kuitenkin, että ajatteluni uhkasi siirtyä tulevaan kielimatkaani. Aloin alitajuisesti pitää sitäkin negatiivisena asiana.

2017 Sain otettua itseäni niskasta kiinni, ainakin hetkellisesti. Tammi- ja helmikuussa tein postauksia, sitten into taas hiipui. Vasta nyt, kesälomalla olen taas saanut aikaiseksi jotakin. Tällä kertaa, ihan oikeasti, pidän kiinni blogin reunasta enkä päästä sitä karkaamaan ohi kiitävien päivien ja viikkojen mukana. Ennakoin. En jätä postausten tekemistä koeviikoille. Teen pieniä asioita. Pidän blogin hengissä.

Ja nautin Oxfordista, jossa olen nyt.

Long time no see

Hei taas, pitkästä aikaa. Oikein hävettää, että blogi on jäänyt ihan oman onnensa nojaan, kasvamaan voikukkaa ja koiranputkea sikäli, kun ne enää tähän vuodenaikaan kasvavat. Poissaoloni ei ollut mikään tietoinen päätös tai valinta eikä johtunut mistään dramaattisesta käänteestä elämässäni. En joutunut vakavaan onnettomuuteen matkallani, en menettänyt ketään läheisistäni enkä pettynyt EF:ään niin pahasti, että olisin halunnut jättää koko Ambassador-homman. Blogi vain jäi, niin kuin puutarha jää huonolle hoidolle. Mitään ei vain tule aktiivisesti tehtyä sen hyväksi. Harvempi meistä kuitenkaan luopuu puutarhastaan jyräämällä sen traktorilla, vaan ihan vain unohtamalla, jättämällä viitsimättä, olemalla jaksamatta.



Brightonista tietysti :)

Kun tulin mahtavalta, onnistuneelta, ihan tosi hyvältä matkaltani, olin tosi väsynyt ja vähän flunssainen. Pari päivää paluuni jälkeen alkoi koulu. Menin lukioon, sain pari uutta kaveria, opettelin uuden koulun käytäntöjä, yritin löytää oikeaan aikaan ruokailuun ja tein läksyjä. Soitin viulua, kävin orkesteriharkoissa ja katsoin Sykettä. Ja koko ajan podin kamalaa syyllisyyttä blogiparkani puolesta. Täällä se virui yksinään, hylättynä ja unohdettuna. Sitten aloin tuntea samaa epämääräistä ahdistusta koko kielimatkastani, sillä tämä blogihan liittyy vahvasti kielimatkaani. Päätin, että nyt saa riittää.

Royal Pavilionin puistosta.
Ei ollut koiranputkia eikä voikukkia.

Kirjoittaminen on kivaa. Kuvat ovat kivoja. Postausten suunnitteleminen on kivaa. Mutta samalla työlästä ja raskasta. Etenkin nyt, kun koko kielimatkani aikana ottamani 2834 kuvaa ja videoklippiä ovat perkaamatta. En ole kertonut teille matkastani oikeastaan mitään paluuni jälkeen, vaikka sehän tämän koko blogin funktio oli. Minulla oli valmiina valtava määrä postausideoita, luonnoksia ja suunnitelmia, mutta ei. Ehkä kyseessä oli kielimatkan jälkeinen masennus. :D Mutta tästä noustaan. Yritän taas palata postaus viikossa -tahtiin.

Tervetuloa siis seurailemaan taas!